Marraskuussa kolme vuotta täyttänyt rakas ilopillerini, Hakuhauskan Caunis-Cora, treenaili aikalailla tosimielellä palveluskoirapuolella reilun kahden vuoden ajan. Metsäjälki oli meillä se ykkösjuttu, mutta yli vuosi sitten aloitimme myös haun alkeet ja pohdimme vakavasti siirtymistä pelastuskoirapuolelle paikalliseen häly-ryhmään.
Teksti: Virpi Ruokolampi. Kuvat: Mari Ojala, Laura ja Virpi Ruokolampi, Suvi Hietanen
Cora on tekijätyyppi, joka turhautuu pilkun pyörittelystä. Pään käyttö ja yhdessä tekeminen – ei ohjaajalle, mutta ohjaajan kanssa – ovat Coran sydämessä ykkössijalla. Tämä liitettynä väsymättömään työmoottoriin, joka esim. jäljellä ei herpaannu maastosta tai matkan pituudesta huolimatta sai meidät jättämään viime tammikuussa sinänsä ihan hyvin menneet hallitreenit tottiksen osalta kesken ja siirtymään pihalle merkkailemaan ja naksuttelemaan maalimiehille. Taustalla vaikutti myös koko ajan huononeva kuntoni – mietin vakavissani, kuinka kauan pystyn itse treenaamaan hyvin fyysisesti koulutettavan koiran kanssa.
Elämä muuttui 2018 maaliskuussa koko laumassa, kun en selkäsairauteni vuoksi pystynyt enää ajamaan sen enempää autoa tai jälkeäkään, käymään edes töissä saati palkkaamaan Coraa hyvästä seuraamisesta patukkamatsilla. Tilanne paheni ja jouduin lopettamaan myös muut rakkaat harrastukseni kuten lännenratsastuksen. Palikat oli aseteltava uudelleen ja erityisesti mietittävä, kuinka Cora ei jäisi sivuun emännän romuttuessa.
Huhti-toukokuussa aloitin vesijuoksun. Ihan hirvittävän puuduttavan ja tympeän lajin, mutta muuhun en pystynyt. Lajiin sai kuitenkin twistiä sukelluspuvulla ja avovesillä. Mikä parasta, uimakaveri ilmoittautui heti innokkaasti mukaan tassu pystyssä ja pääsimme taas puuhaamaan yhdessä. Corasta kehittyi oikein mainio vesijuoksuavustaja, jonka kanssa tylsä laji muuttui mielekkääksi avovesimaisemien ja ihanan innokkaasti uimavalvojan vastuutaan kantavan appenzellin kera. Juoksin kilometrikaupalla Coran pörrätessä iloisesti ympärillä uimaliiveissään ja jälkinarussaan. Välillä neiti saattoi vetää minut päättäväisesti rantaan – ihan sama mihin niistä ja miettimättä pääsenkö minä upottavalle suolle, kivilouhikkoon tai haluanko välttämättä jonkun kesämökin laiturille – ja hoiteli samalla ”Cora was here” –ilmoitukset. Yöt vietimme yhdessä teltassa nukkuen.
Uimisen lisäksi hurahdimme suppailuun. Jokaisen kovan laudan keulassa on hyvä olla pieni kippurahäntäinen kippari suunnannäyttäjänä. Sieltäkin pääsi halutessaan hyppäämään veteen pulikoimaan, jos kesäaurinko liiaksi lämmitti. Pääasia, että saimme tehdä asioita yhdessä. Pienet reissut onnistuivat myös asuntoautossa maaten. Cora rakastaa matkailunähtävyyksiä.
Loppukesästä Cora lähti mammalomalle kasvattajan luokse ja pyöräytti Elvis-sulhasensa kanssa täydellisen kahdeksan pennun lauman, jonka pikkurouva hellyydellä saatteli maailmalle saakka.
Syksyn aikana tilanteeni paheni entisestään ja lopulta olin selkäleikkausjonossa. Liikkuminen sujui kepeillä, lääkärissä käynnit auton peräkontissa patjan päällä maaten. Enää ei juostu järvissä eikä suppailtu jokimaisemissa. Äitiysonnen tuoma väsymys alkoi väistyä ja Cora kaipasi taas tekemistä. Kirosin sängyn pohjalla lääketokkurassa tilannetta hetken Coran ja Jitta-bokserin (11 v. eläkeläinen) maaten tiiviisti vieressäni ja reagoiden jokaiseen liikkeeseeni ja kivun voihkaisuuni. Yhdessä oleminen oli heille – ja minulle – edelleen tärkeintä. Miksipä en siis kouluttaisi Corasta avustajaa, joka voisi nostaa pudonneet tavarat, tuoda kaatuneet kepit ja lattialle eksyneet sukat?
Aloitimme avustajakoirakouluttautumisen teipin merkkaamisella. Etenimme vaiheittain ja naksauttelin ensin tavaroihin kiinnittämäni teipin koskettamisesta, sitten kiinniotosta, suussapidosta ja lopulta minulle tuomisesta. Cora sai itse päätellä, mitä seuraavaksi toivon ja mistä palkka tulee. Liikuttavan periksiantamaton ja töihinsä sitoutunut Cora saattoi pohtiessaan kääntyä istumaan selkä minuun päin, vinkaista kohti taivasta, peittää silmänsä tassuillaan ja sitten väläyttää maailman leveimmän ja iloisimman hammashymyn, kun keksi oikean tekemisen.
Nyt vuoden ajan avustajakoiraroolissa eläneenä Cora kantaa edelleen vastuunsa esimerkillisesti ja sovittaa askelensa ryömintävauhtiini. Kaverin kanssa on mahtavaa ryömiä eteenpäin!
Kun elämäntilanne muuttuu, laumasta poistuu jäseniä tai siihen syntyy vauvoja tai tekemiset täytyy muuten suunnitella uusiksi, se ei tarkoita kaikesta vanhasta luopumista. Laumassa oleva koira löytää uuden roolin ja voi nauttia siitä aivan samalla tavoin kuin aiemmasta puuhailusta, kunhan saa olla mukana ja osana elämää. Välissä tarvitaan kunnon irroittelua ja onnekseni läheiset ystäväni, kasvattaja ja tietenkin perheeni ovat huomioineet myös Coran aivan ihanalla tavalla. Kiitos siitä kaikille!
Koira, jonka kanssa on pennusta saakka tehty monenlaisia asioita, ruokittu yhdessä tekemistä ja olemista ja liikuttu kaikenlaisissa tilanteissa, sopeutuu helposti. Meidän ihmisten tehtävä on keksiä, miten hyödyntää koiran vahvuuksia ja suuria rakkaudenaiheita ja soveltaa niitä arkipäivään muuttuvissa tilanteissa. Kaikki ennalta suunniteltu kun ei välttämättä aina ole puoliksi tehty.
0 kommenttia