Se tunne kun…

Jälleen on syksy ja alkutalvi täyttynyt nuorien sijoituskoirien vierailuista.
Ensin meitä viihdyttivät vuoroillaan, juuri kaksi vuotta täyttäneet H-pentueen sisarukset Marvel ja Hulda. Sen jälkeen saimme hoitoon F-pentueesta neljä vuotta täyttäneen Rullan ja nyt viimeisenä pari viikkoa vierailleen I-pentueen, tammikuussa kaksi vuotta täyttävän, Iron.
Mainio otanta eri tyyppisiä appenzellinarttuja.
Taas voisi esittää klassikkokysymyksen ”sopisiko appenzelli meille?”. 

Marvel ja Hulda ovat selvästi samasta puusta vaikka eroja niissäkin löytyy. Ihanan helpon oloisia, miellyttäviä ja kauniisti käyttäytyviä nuoria narttuja, joista tarvittaessa löytyy hyvä moottori ja tekemisen into sisältä. Kivassa suhteessa sosiaalisuutta ja varautuneisuutta. Ulkonäöllisesti hyvin samankaltaiset.

Rulla taasen on paljon kaikkea pienessä paketissa, paitsi varautuneisuutta ei löydy, eikä nöyryyttä, sosiaalisuutta taas ihan yli äyräiden. Ja kipakkuutta sekä kierroksia löytyy edelleen. Rullalla ei tunnu olevan oikein mitään mitä se kokisi tarpeelliseksi väistää.

Iro taasen on paljon kaikkea isossa paketissa, mutta kuitenkin erilainen ominaisuuksien yhdistelmä kuin Rulla. Selvästi varautuneempi, harkitsevampi ja epäluuloisempi uusiin juttuihin. Herkkä ja ajatteleva, samaan aikaa melkoinen villivarsa ja omantiensä kulkija.
Iro tosiaan välillä tuntuu toimivan hyvin samalla tavalla kuin hevoset. Se tuntuu olevan sekä ulkonäöllisesti että luonteensa puolesta hyvin isänsä kaltainen. Työksi miellettävät jutut otetaan vakavasti, muuten voi vähän helunahopoilla.

Yhteistä näille kaikille on se, että ovat syntyneet meillä.
Muistan näistä kaikista sen hetken kun näin ne ensimmäisen kerran, sen hetken kun otin ensimmäisen kerran käsiin ja tunsin elämän niissä. Se tunne on uskomattoman syvällä ja syvä. Se tunne palaa aina kun joku näistä meillä syntyneistä tulee takaisin ”kotiin” ja tulee se hetki kun ne rauhoittuvat meidän laumaan ja nukahtavat mun viereen. Tunnen lämmön ja hengityksen, luottamuksen ja yhteyden vaikka en olekaan niiden ”the Ihminen”. Se hetki on itselleni arvokas. Sillä hetkellä maksetaan monet itkut, huolet ja surut.
Toivon että jokainen kasvattini omistaja voisi kokea sen saman tunteen oman koiransa kanssa. Jokainen koira ansaitsee ihmisen joka aidosti ymmärtää sitä, ja johon voi luottaa. Ihmisen joka näkee niiden kyvyt ja ominaisuudet, osaa antaa niille arvon ja käyttää niitä niin että koira saa loistaa. Se vuorovaikutus on arvokas ja ainutkertainen matka.

Näiden eri tyyppien kanssa vietetty aika on melkoista opintomatkaa itselle. Toiset ovat tutumpia ja sitä kautta helpompia ymmärtää, toiset taas virkistävän erilaisia, haastavat ajattelemaan ja kokeilemaan, kuten Iro. Näiden sijoituskoirien kanssa, retkeiltiin ja käytiin myös kauppakeskuksessa pyörimässä. Nautittiin ulkoilusta ja oleilusta kotona mummokoirien kanssa.
Mummot ovat jälleen ansainneet kunniamaininnan kakarakoirien sietämisestä ja esimerkkinä toimimisesta.

Huolta sen sijaan on aiheuttanut Bellis, joka alkoi ensimmäistä kertaa loppukesällä oireilla niveliään. Mummokoira on nyt muutaman kuukauden saanut huoltoa niveliinsa ja lihaksiinsa ja nyt näyttää meno jo mukavammalta. Viimeisin hankinta oli Helsitarin Willis-villamantteli, joka istuu Bellikselle hyvin ja näyttäisi olevan hyväksi lenkeillä nyt kun ilmat on kylmentyneet. Joskos vielä saadaan lisää hyvää yhteistä aikaa ja päästään vuosi ilman luopumista.

Nivelistä päästäänkin sujuvasti virallisiin terveystuloksiin. Nöyrästi ja isosti kiitän jälleen kaikkia kasvattieni omistajia, jotka ovat koiransa virallisesti tutkituttaneet. Yli vuoden ikäisistä Hakuhauskan kasvateista on virallisesti tutkittu runsaat 80 %. Viimeisimpänä nyt ollaan saatu tulokset kaikista H-pennuista sekä I-pennuista.
Sijoituskoirista Hakuhauskan Ilman Impi tutkittiin tuloksin HD A/A, ED 0/0, PL 0/0.

Lopuksi vielä ajatus ilmoille heitettäväksi.
Appenzellit pääsivät Koiramme-lehden kansikuvaan. Hieno asia sinällään, mutta tässä jotenkin kiteytyi itselle näiden ”ongelma”. Kovasti näin somessa kehuttavan kauniita koiria ja hienoa kuvaa, niinhän se olikin.
Mutta lehdessä oli hyvä kirjoitus siitä miten paimen-ja karjakoirien työt ja tarve on lisääntynyt, kiinnostus koiran kanssa työskentelyyn on lisääntynyt. Jutussa mainittiin monia paimen-ja karjakoirarotuja, jopa niin harvinaisia yksi, että itsenikin piti se googlata. No, kansikuvan karjakoiria ei mainittu missään sivulauseessa. Ymmärrettävää tietenkin kun niitä ei niissä hommissa oikein täällä ole.
Kasvattajana mietin missä ”vika”? Kaunis koira kelpaa kanteen, muttei töihin. Onko vika koirissa vai ”markkinoinnissa”? Mitä halutaan kasvattaa ja kenelle?

Ja ennen kuin joku älähtää tai ottaa hernettä nenään, sanon että tiedän appenzellin olevan tyypiltään erilainen karjakoira ja tiedän, että se ei ole varma valinta ja sen tapa tehdä töitä on suoraviivainen. Silti mietin millaista kuvaa meillä välitetään rodusta, kun ylivoimaisesti suurin osa pentukyselyistä tulee ihmisiltä jotka haluavat kaverin lenkille ja vaellukselle.

Itse toivoisin että pystyisin kasvattamaan appenzellejä, joilla ominaisuudet riittävät lenkkeilyn ja vaelluksen lisäksi paljon muuhunkin. Vielä hienompaa olisi, jos sitten pääsisivät näitä ominaisuuksiaan käyttämään. Se tunne kun näkee koiran syttyvän ja työskentelevän, onnistuvan ja nauttivan on myös niin arvokas että sillä maksetaan monet epäonnistumiset.