Koska olen luvannut

Heinäkuu 2009, Marin nimipäivä. Olen töissä ja puhelin soi. Vuokko soittaa, arvaan asian, pennut on syntynyt. Vastaan. Vuokko: ”Täällä on kuusi urosta, montako otat?” Minä: ”En yhtään, kun otan nartun”. Vuokko: ”Niin niin, täällä on kuusi urosta, montako otat?”. Minä: ”No … otan yhden.” Vuokko: ”Selvä”. Ja niin Pata tuli meille. Koira, joka valitsi mut.

Nyt Pata on poissa, koska olen luvannut jo vuosia sitten, että kun huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä, päästän sen lentoon, tähdeksi taivaalle. Pata oli vain kahden vuorokauden ikäinen ollessaan ensi kertaa mun sylissä ja sen jälkeen nukuin usean yön joko pentulaatikossa tai sen vieressä. Monta päivää tuli myös vietettyä pentujen kasvua seuraten, jo ennen Padan kotiin muuttoa. Näistä ajoista, ja tietysti Padasta, olen hyvin kiitollinen Vuokolle.

Pata oli koira, joka ei koskaan kasvanut ulos pentupannastaan, ei kuvainnollisesti eikä kirjaimellisesti. Se oli aina vähän pikkupoika ja erityisesti mamman oma pampula. Aina ystävällinen ja iloinen. Riehakas ja röyhkeä. Terveydelliset ongelmat oli sen arkea alle vuoden ikäisestä, kun iho ja suolisto-vaivat alkoivat. Ne estivät sen jalostuskäytön ja tulivat esteeksi myös tavoitteelliselle harrastamiselle. Onneksi ne eivät estäneet omaksi iloksi puuhailua ja hyvää kotikoiran elämää. Padalla onkin ollut iso rooli meidän laumassa. Se on leikittänyt pentuja ja ollut aina ensimmäinen ystävä laumassa vieraileville koirille. Hyvässä ja pahassa, Pata on aina ottanut laumassa kahden koiran tilan ja nyt tuntuu lauma kovin hiljaiselta ja pieneltä. Se on ollut yhtä aikaa helppo ja hankala. Ja suunnattoman rakas, ikävä on kova. Niin paljon jäi tarinoita kerrottavaksi, muistoja muisteltavaksi ja kuvia katsottavaksi. Kiitos että valitsit mut.

BH FI MVA HeJW-10 JW-10
Alpenhirts Phantom, ”Pata”
2.7.2009 – 28.11.2018