Ihana kevät on edennyt kesäksi. Kevään etenemisestä pääsin nauttimaan talviloman merkeissä toukokuussa. Kirjaimellisesti katselin kuinka lehdet kasvoivat puihin. Tänä keväänä on kuuset kukkineet mielestäni erityisen näyttävästi ja niitä ihaillessa on kulunut tovi jos toinenkin.
Toki eniten aikaa on kulunut ihaillessa Rian ja Joschin ainokaista urospentua, joka syntyi 4.5. sektiolla.
Ria tiineys sujui hyvin ja loppuun asti oletin vatsassa olevan ainakin kaksi pentua sen perusteella miten tunsin liikkeitä. Synnytys lähti alulle normaalisti, mutta ei koskaan edennyt supistuksiin ja ponnistuksiin asti vaikka lämmöt laskivat ja nousivat sekä vesiä tuli. Huoli kasvoi suureksi kun jo muutenkin vähän yliajalla mentiin.
Lähdimme yöllä eläinsairaalan päivystykseen vaikka sieltä puhelimessa pariin kertaan sanottiin että ”ensikertalaisella voi kauankin kestää”.
Halusin vähintään tarkistaa että pennuilla oli vatsassa kaikki hyvin. Itse olin kyllä vahvasti sitä mieltä että synnytys ei käynnistynyt ollenkaan kunnolla.
Päivystyksessä tarkastettiin ultralla pentujen sykkeet. Kyllä, lääkäri löysi ensin kahden pennun hyvät sykkeet ja kolmatta etsiessään tajusi ultraavansa yhtä ja samaa isoa pentua. Tässä vaiheessa hän olisi lähettänyt meidät kotiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä vaikka koitin sanoa, että sitä on nyt jo odotettu niin pitkään jotta se ei nyt vaan käynnisty.
Pyysin ottamaan röntgenin, jotta tiedetään paremmin mikä tilanne on. Röntgenkuva paljasti vatsassa pötköttävän todella ison yhden pennun, joka kaiken lisäksi sijaitsi kaukana kanavasta pää Rian rintalastan alla peppu kohti exit aukkoa. Eli tämä kaveri ei ollut tulossa mihinkään. Kuvan nähtyäni oletin heti, että Ria lähtee leikkuriin, mutta lääkärin mielestä ei ollut mitään syytä tehdä päivystysleikkausta, vaan hänestä meidän piti vaan lähteä kotiin odottamaan. Hän ei nähnyt mitään hätää Rialla eikä pennulla. Toki sanoi, että tässä tapauksessa suunniteltu sektio olisi varmasti hyvä vaihtoehto.

No koska aikaa oli jo kulunut päivystyksessä useita tunteja ja aamu alkoi valjeta, niin kysyin olisiko eläinsairaalassa aikaa tehdä tämä suunniteltu sektio. Aikaa tästä ketjusta ei kuulemma löytynyt Raisiosta eikä Turusta seuraavaan kahteen päivään, mutta voisin kuulemma aina tulla takaisin päivystykseen mikäli meille tulee joku hätä. Tässä kohden kysyin että mikä heidän mielestään olisi sellainen tilanne, että tekisivät siellä sektion päivystyksenä. Vastauksena oli jotta jos pennun sykkeet laskee, jota minun on tietenkin mahdoton kotona nähdä tai jos pentu ei tule ulos vaikka emä ponnistaa, mitä se ei tietenkään tee jos synnytys ei käynnisty.
Neljän päivystyksessä vietetyn tunnin jälkeen lähdimme ajamaan kotiin. Olo oli aika epätodellinen kun olen jotenkin naivisti aina uskonut, että tarvittaessa apua saa kun lähellä on hieno 24/7 eläinsairaala.
Onneksi oli arkipäivä ja kello melkein kahdeksan aamulla. Kotimatkalla soitin omalle kunnaneläinlääkärillemme Kalle Hakalalle. Hän vastasikin puhelimeen jo jopa hieman ennen työaikansa alkua. Kerroin tilanteen hänelle lyhyesti ja helpotus oli suuri kun Kalle ilmoitti, että voimme saapua vastaanotolle jo klo 9.30. Kävimme kotona huoltamassa koirat ja tankkaamassa itse kahvia ja eikun menoksi taas. Näytin Kallelle päivystyksessä otetun röntgenkuvan, josta hän totesi että tämä kaveri ei ikinä tulis elävänä ulos normitietä, kun on niin iso ja kaukana. Ria siis uneen ja pöydälle. Pääsin itse avustajan rooliin ottamaan pennun vastaan kun Kalle huolehti Riasta. Olihan se kokemus ja valtava helpotus kun tämä paljon odotettu ainokainen saatiin elävänä ulos.
Pentu vaikutti olleen hieman puristuksessa Rian rintalastan kohdalla ja yliaikaa kohdussa. Väri ja syke kuitenkin ok. Painoa 525 grammaa.
Aika nopealla aikataululla lähdimme Rian ja pennun kanssa kotiin. Kotona annoin Rialle haisteltavaksi rätit, jotka olin kotoa ottanut mukaan ja joihin olin pennun sikiöpussista ottanut sekä kuivannut. Tämän jälkeen heti tietysti myös itse pennun. Tokkurainen ja väsynyt Ria otti pennun vastaan positiivisen uteliaasti.
Nopeasti kävi ilmi uusi ongelma, eli vaikka pentu oli muuten ponteva ja reipas, se ei imenyt ollenkaan. Pentu ikäänkuin vaan haukkasi esim. sormeen, mutta sillä ei ollut mitään imua eikä oikein nielemistäkään.
Onneksi kunnaneläinlääkäri vastaa itse puhelimeensa joten sain puhelimitse tietoa asiasta, joka itselleni aikaisemmin ihan vieras. Tällainen johtuu lievästä hapenpuutteesta/ahdingosta synnytyksessä. Yleensä tämä normalisoituu 2-4 vrk aikana eikä siitä jää mitään pysyvään jälkeä.
No niin, eli noin parin vuorokauden valvomisen jälkeen meillä oli leikattu tokkurainen emä ja reipas pentu, joka ei imenyt, mutta periaatteessa oltiin voiton puolella kun kaikki olivat hengissä.
Onneksi itselläni on myös osaavia ihmisiä ystävissä, joille voi soittaa ja viestitellä koko ajan saadakseen vinkkejä, apua ja tukea silloin kun omat väsyneet aivot tuottaa vaan synkkiä ajatuksia tai lyövät tyhjää.
Käärittiin sitten Mikan kanssa hihat ja ryhdyttiin hoitohommiin. Nukuttiin itse vuorotellen parin tunnin vuoroissa pahinta väsymystä pois ja toinen hoiti Riaa ja pentua. Minä lypsin tippa kerrallaan Rialta maitoa lääkepikariin ja pipetillä laitoin sitä tippa kerrallaan pennun suuhun. Pidin pennun lämpimänä ja stimuloin sen imurefleksiä pyörittelemällä pikkusormea sen kitalaessa aina kun annoin pipetillä maitoa.
Pentu vaikutti muuten aivan normaalilta ja tyytyväiseltä. Silti väkisinkin mietti, että voiko tästä olla eläjäksi jos ei ime. Ensimmäisen illan ja yön aikana huomasin sormeeni pieniä varovaisia merkkejä siitä, että pentu voisi alkaa imemään. Voi sitä onnentunnetta! Lopulta kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja vuorokauden kuluttua sektiosta pentu alkoi imemään niinkuin mitään ongelmaa ei olisi ollutkaan.
Ria ja pentu ovat voineet hyvin ja Rian sektiohaava parani todella nopsaan ja nätisti. Ria on hyvä, rauhallinen ja huolehtiva äiti lapselleen. Pentu on kasvanut ja kehittynyt vauhdilla, aivan kuin puolisisaruksensa I-pentueessa on tämäkin kehittynyt motorisesti nopeasti, samoin silmät oli auki ja hampaat suussa aikaisin. Murhe siit,ä että kyseessä on yksinäinen pentu on väistynyt sitä mukaa kun pentu on kasvanut. Se vaikuttaa hyvin reippaalta ja leikkisältä, painii lelujen, äitinsä, mummokoirien ja ihmisten kanssa. Hyökkää jalkaan kiinni ja huutaa portilla ihan niinkuin kaikki muutkin pennut.
Monenlaisia huolia, murheita ja suruja tulee kasvattajille vastaan ja varmasti ne ovat yksi syy sitten siihen, että onnistumisista nauttii todella koko sydämestä. Samoin huomaa myös sen halun auttaa kun joku on siinä pahassa tilanteessa. Nytkin alun vaikeuden jälkeen seurailin varaemoryhmää, josko joku olisi avun tarpeessa, Rialla kun maitoa tuli ja hyvin pentua hoiti. Syvästi tuntee kiitollisuutta siitä, että molemmat, sekä Ria että pentu ovat elossa ja voivat hyvin, kun lukee niistä emoista jotka pentunsa menettivät tai niistä pennuista jotka menettävät emonsa. Puhumattakaan niistä kasvattajista jotka menettävät sekä emän että pennut.
Monen monituista kertaa olen ajatellut huolenhetkellä entistä työtoveriani Tiinaa, joka aina viisaasti sanoi ” heitä huoles koppaan … ja ota äkkiä omas pois”.
Usein ne omat murheet ei sitten kuitenkaan ole niin pahoja, että niitä haluaisi jonkun toisen huoliin vaihtaa.
Tällä hetkellä ainakin olen hyvin iloinen tästä yhdestä mahtavasta pennusta sekä sen emästä. Muutaman viikon päästä katsotaan kuinka onnellisia sen tulevat omistajat ovat kun saavat valmiiksi piloille lellityn ainokaisen kotiinsa.
Omaa onnellisuuttani lisää myös varovainen ajatus siitä, että meidän vappupallot kasvavat ja Rian lähtiessä takaisin omaan kotiinsa, saamme sen siskon Demin meille mammalomalle. Eli toiveissa Hakuhauskan L-pentue syntyväksi heinäkuun alkupäivinä. Lisätietoja tästä päivitetään kotisivuille.
Kaiken pentuhössötyksen lomassa myös rakas Bellis KukkaKaunokainen vietti syntymäpäiväänsä 26.5. täyttäen 11 vuotta. Päivää vietettiin perhepiirissä herkkuja syöden ja sohvalla loikoillen.

Luonnetestiinkin on taas pitkästä aikaa päässyt ja Hakuhauskan Daami-Diisa kävi hakemassa itselleen kokonaispisteet 168 ja oikein hienot osa-alueet. Kiitos Tia kun Diisan testautit.
Sitä tässä vielä mietin kun tätä ainokaista pentua hoitelen, että edelleen on olemassa joukko ihmisiä jotka lähettävät sähköpostia tai laittavat jopa ventovieraana ihmisenä meseviestiä, joissa parilla sanalla kysyvät vapaita pentuja ja pyytävät sitten ilmoittamaan jos lähiaikoina vapaita pentuja tulee … oikeastiko nämä ihmiset ajattelevat että heille sitten soittelen kun pentuja joskus syntyy.
0 kommenttia